Kerroin syövästä ensimmäisenä miehelle. Se ei ollut vaikeaa; johan se arvasi, kun näki minun puhuvan puhelimessa lääkärin kanssa. Kerroin myös kahdelle parhaalle ystävälleni samana iltana.
Sitten iskikin tenkkapoo. Kenelle kertoa ja missä tahdissa? Lapsille pitäisi kertoa, mutta vielä ei ole mitään kerrottavaa. Omille vanhemmille ja sisaruksillekin pitäisi varmaan kertoa, mutta miten? Pomollekin pitää kertoa ainakin se, että tarvitsen sairaslomaa.
Päätin, että kerron, kunhan ovat HUSin rintarauhaskirurgiasta ottaneet yhteyttä. Ja sitten ne perkeleet ottivat yhteyttä kaksi päivää diagnoosin saamisen jälkeen juuri ennen työpaikan tiimikokousta. Koko kokouksen pyörittelin tätä asiaa mielessäni ja päädyin sihen, että kyllä minä näille ihmisille tämän muutenkin kerron jossain vaiheessa. Joten kerroin kollegoille ja ilmoitin samalla esimiehelle, että todennäköisesti tähän kohtaan tarvitsen sairasloman.
Kertomisen tekee vaikeaksi se, että et voi ennustaa yleisön reaktiota. Tähän mennessä olen saanut aika paljon laajenneita silmiä ja käsiä, jotka kohoavat auki ammottavan suun eteen. Tai kysymyksiä: "Mikä? Sulla??? Kuulinko mä oikein? Sano nyt vielä uudestaan!"
Pelkäsin lapsille kertomista reaktioiden takia. Kuinka saan kerrottua asiallisesti, niin etteivät ne säikähdä liikaa? Aloitin: "Mulla on löytynyt tissistä kasvain." Kymmenvuotias: "Ai onko sulla rintasyöpä?" Lapsille kertominen ei kuitenkaan ollut vaikeaa ja keskustelusta tuli luonteva. Luulen myös, että vakuutteluni siitä, että tämä ei loppuviimein ole kamalan iso juttu (koska ei se mun mielestä ainakaan juuri nyt ole!), menivät perille.
Aika monelle (vanhemmilleni ja sisaruksilleni esimerkiksi) kerroin Facebookissa. Kirjoittaminen on helpompaa kuin soittaminen ja tavoitin samalla viestillä monta ihmistä. Sain kyllä sitten vastailla erinäisiin viesteihin.
Kaikkein eniten jännitin ex-anoppia, koska olen hänelle ennenkin joutunut viemään suru-uutisia. Reaktio oli kuitenkin yllätys. Ilmeisesti sen ikäisellä ihmisellä on jo kokemusta siitä, että ystävät sairastuvat ja parantuvat rintasyöpään, koska suhtautuminen oli hyvinkin tyyntä ja positiivista. Hyvä niin.
En minä kaipaakaan sääliä, kauhistelua, en edes osanottoja. Kaipaan kuulijaa, ehkä halausta, sanatonta ymmärrystä siitä, että ystävä pysyy rinnalla huonoinakin aikoina. Sitä olen monelta saanutkin, koen että moni välittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti