keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Huomenna se alkaa

Kyllä kannatti tulla ulos kaapista. Sain heti valtavat kannustusjoukot taistelussani syöpäpahista vastaan. Kiitos.

Huomenna on ensimmäisen sytostaattihoidon vuoro. Tietokonetomografiassa ei siis löytynyt mitään hälyttävää, samaten sydämen gammakuvauksen tulos oli normaali. Tai lääkäri sanoi, että arvo on normaalin rajalla, mutta ihan tyypillinen "nuorelle, hoikalle naiselle". Piti ihan kiittää siinä puhelimessa, että nyt on mun päivä pelastettu. (Unohdetaan se fakta, että ei ole mitenkään ihmeellistä, että nimenomaan rintasyöpäpotilaiden joukosta minä erotun varsin nuorena ja melko hoikkanakin.)

Oli kyllä varsinainen kokemus se eilinen gammakuvaus. Tuli kiire töistä lähdön kanssa ja ravasin hirveällä vauhdilla Manskua pitkin ehtiäkseni ajoissa Syöpäsairaalaan. Mielessäni arvioin, että jos ohjeessa kiellettiin rasittava liikunta kahta tuntia ennen kuvausta, niin eihän tämä reipas kävely sitä voi olla, vaikka vähän hiki tuleekin. Ja hiljensin vähän vauhtia loppumatkasta. Ehdin kuitenkin oikein hyvin omalle ajalleni - saadakseni kuulla, että ollaan myöhässä aikataulusta. Ehdinkin istuskella odotushuoneessa jopa tunnin tv:n päiväohjelmatarjontaan tutustuen. 

Kuvaus alkoi kanyylin laitolla. Siinä menikin sitten vielä parikymmentä minuuttia, koska vasen kyynärtaive kieltäytyi yhteistyöstä. Kaksi hoitajaa yritti löytää hyvää suonta, mutta turhaan. Viimeisen kuukauden pistelyn jälkeen suonet ovat kuin pahemman sarjan heroinistilla - ja juuri nyt myös käsivarren mustelmat. Kämmenselkä on vielä neitseellistä aluetta tipan laiton suhteen, joten sieltä löytyi sopiva paikka. 

Merkkiaineen annon jälkeen sain odotella vielä puoli tuntia seuraavaa radioaktiivista mönjää. Siinä olikin hyvä sellainen hiljentymisen ja tilannearvion paikka. Ajatukset kulkivat suunnilleen tällaista rataa: "Mihinhän ne sen sytostaattikanyylin torstaina tuikkaa? Mun oikea käsivarsi on käyttökiellossa ja vasemmasta on suonet puhki. Ja tässä olisi puoli vuotta aktiivista näytteenottoa edessä. Aah perkele, sattuu jo valmiiksi, apua. Apuaaa!" Varmaan rupesin tässä vaiheessa vähän hyperventiloimaan. Ja pääsen nopeasti samaan tilaan vieläkin, ei tarvitse kuin vilkaista käsivartta tai koskea aristavaa kämmenselkää, niin johan muistuu mieleen menneet ja tulevat nautinnot. 

Onneksi pääsin seuraavaksi lepäämään kuvauspöydälle. Kuvaushuone oli jääkylmä ja se pöytähän ei ole varsinaisesti mikään vesisänky. Siinä sitten pötköttelin, yritin pysyä liikkumatta, havainnoin meditatiivisesti puutuvia sormiani - ja nukahdin. Taidan olla vähän väsynyt. Vaikka vielä kehossa ei ole mitään väsyttäviä lääkeaineita, on tuo sairaaloissa ramppaaminen ja jostain kanyylien laitosta stressaaminen aika energiaa vievää, varsinkin kun ne yhdistää vauhdikkaaseen työhön. Yötkin jäävät lyhyemmiksi kuin sairaslomalla. Mutta päivä kerrallaan. Tällä viikolla on kuitenkin ollut lähinnä hyviä päiviä. Olen itse asiassa ruvennut vastaamaan kuulumisia kysyttäessä, että hyvää kuuluu, koska tänään on hyvä päivä. Viikonloppuna varmaan jo selviää, onko huonojakin päiviä luvassa. Vielä jaksan suhtautua tähän mielenkiinnolla: minkähänlaiset sivuoireet minä saan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti